Jumala kutsui minua jo
nuorena, tulin uskoon 15 vuotiaana rippileirillä.
Kuljin joitakin aikoja
seurakunnan nuorten tapahtumissa ja rukouspiirissä. Syvällä sisimmässäni
koin Jumalan kutsun Hänen valtakuntansa työhön ja julistin sitä jopa
ääneenkin.
Mutta kun ikää tuli ja
kaikki lähtivät eri suuntiin opiskelemaan ym. yhteys hajosi ja aloin
etääntyä uskonasioista. Maailman menot houkuttelivat. Aloin yhä enemmän
tehdä valintoja jotka eivät olleet Jumalan mielenmukaisia ja niin sain
”niittää sitä mitä olin kylvänyt”. Niitin murhetta murheen päälle. Olin
kyllä hyvin uskonnollinen ja pidin itseäni myös jonkinlaisena uskovana,
joskus jopa ravintolassa istuessani tupakka suussa sanoin olevani
omanlaiseni uskova, tosin kyllä minulla hieman hävetti mutta hyvät
selitykset minulla oli. Vaikka saatoin juoda ja polttaa tupakkaa uskoin
kuitenkin Jumalaan. Mutta sana sanoo: ” niinhän riivaajatkin uskovat ja
vieläpä vapisevat”. Mutta
minä en tuntenut
tuolloin sanaa, itse asiassa en ollut kummoisempi kuin nuo riivaajat,
minut luokiteltiin samaan kastiin.
Olen usein miettinyt,
miksi usko ei kestänyt tai mitä minulta puuttui kun niin helposti luisuin
pois uskon tieltä. En ollut täyttynyt Pyhällä Hengellä! Pyhä Henki on
Jeesuksen lähettämä Henki omillensa, Hän on voiman, rakkauden, raittiuden,
ja rohkeuden henki, joka kaikessa aina kirkastaa Kristusta ja hän myös
johdattaa meidät kaikkeen totuuteen ja Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen.
Ainakin 15v sain kulkea
murheen tietä, rukoilin usein mutta aina sisimmässäni oli tuntu siitä että
jotain puuttui, jokin suunnattoman suuri tyhjyys kalvoi sisintäni.
Olin n.30v, minulla oli
3 lasta, hyvä perhe ja kaikki piti olla ihan hyvin, mutta olin ahdistunut
ja minulla oli paniikkihäiriön tyyppisiä pelkoja. Eräänä päivänä isäni
sisar Ritva soitti minulle ja kertoi että hän ja hänen siskonsa Riitta
olivat tulleet uskoon. Silloin minun sisimpäni huusi TUOTA MINÄ TARVITSEN
ja kysyin häneltä ”sano minulle miten tullaan uskoon?” ja hän antoi
minulle erään siskon puhelinnumeron ja siltä paikalta minä soitin hänelle
ja sanoin ”minä haluan tulla uskoon, miten se tapahtuu?”. Ja niin siinä
puhelimessa tein uskonratkaisuni, ei mitään suuria tunteita, vain luja
sydämen päätös. Minä ymmärsin olevani syntinen ja tarvitsevani Jumalan
armahdusta.
Jumala kuitenkin
armossaan kutsui minua vielä. Hän on uskollinen, vaikka minä olin uskoton,
vuosien ajan hän taivutteli minua. Nyt minä ymmärrän selvästi että
ahdistus ja murheet ajoivat minua etsimään Jumalaa, valmistivat sydämeni
vastaanottamaan Jumalan. Alkutaival ei ollut helppo, vihollinen taisi
pitää suurta vihaa, jouduin kovaan ”painiin” vihollisen voimien kanssa
pelkojen alueella. Pelko sai huomattavat mittasuhteet, se ei ollut jonkun
ulkoisen asian pelkoa, vaan se oli jotain syvää hajoamisen pelkoa,
itsensä, kontrollin menettämisen pelkoa. Se oli hyvin todellista, jopa
niin että näin ja kuulin ikään kuin filminauhan raksuttavan, kun koko
elämäni filminauha meni läpi silmieni edessä, kun samalla vihollinen
esittäytyi minulle koko rumuudessaan. Jouduin tosissani taistelemaan
rukouksin, sanaa käyttäen. Pelkäsin sekoavani, mutta löysin Jumalan sanat
”hullutkaan eivät tältä tieltä eksy”… huusin nämä sanat ilmoille ja
suostuin siihenkin että jos näin kävisi, olisin kuitenkin Jumalan
omaisuutta! …. sain kokea VAPAUDEN !
Ymmärsin jälkeenpäin
että näin oli Jumala hyväksi nähnyt, minun piti kulkea yksin alkutaival
yli puoli vuotta, en päässyt mihinkään uskovien yhteyteen, koska olin
pienten lasten kanssa kiinni kotona, vieraalla seudulla ilman kulkuneuvoa,
ja puolisoni oli paljon poissa kotoa.
Tämä alkutaival teki
minusta rukoustaistelijan ja se teki myös sen tehtävän että minä annoin
itseni kokonaan ja täysillä Herralle ja halusin olla ehdottoman kuuliainen
ainoastaan Hänelle, joka oli minut armossaan pelastanut. Menin sit heti
kasteelle kotipaikkakuntani karismaattiseen seurakuntaan Lappiin.
Tampereella mentyäni ensimmäisiin kokouksiin Hervannan Katukappeliin, sain
armon täyttyä Pyhällä Hengellä ja sain kielet siitä merkiksi. Katukappelin
silloisista vetäjistä Matista ja Leilasta tulikin sydämen ystäviäni.
Tärkeimmäksi asiakseni
muodostui olla kuuliainen Jumalalle kaikkina elämäni päivinä. Hän on
tänäkin päivänä KAIKKI MITÄ MINULLA ON ! Sillä kaikesta minut on jo
riisuttu, irroitettu suvusta, vanhemmistani, ihmissuhteista, maallisista
omaisuuksista ja jopa lapsistani, kun Herra sanoi että ” nämä lapset
eivät ole omaisuuttasi, ne eivät ole sinun, vaan MINUN, olen katsonut
sinut vain arvolliseksi kasvattamaan heidät, kasvata heidät Jumalan
pelkoon, minun tuntemiseeni”.
Vaikka olen saanut
kokea paljon hylkäämistä, väärinymmärrystä, halveksuntaa jne., en
kuitenkaan vaihtaisi tätä tietä jolla saan nyt kulkea. Jumala vetää
lähelleen sallien ahdistusta, meidän kaikkien tie ei ole saman kaltainen,
se riippuu varmasti siitäkin millaiseen tehtävään Jumala kouluttaa. Varmaa
kuitenkin on, jos haluamme olla Jumalan sydämen sykkeessä, on lihamme
kuoltava haluinensa, se on naulittava ristille, on seurattava Jeesusta!
HÄN ON SEN ARVOINEN!!.
Uskaltaudu rohkeasti
mukaan seuraamaan Jeesusta. Hän sanoo: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä,
kadottaa sen, mutta joka elämänsä Minun tähteni kadottaa, on sen
löytävä”.Mat.16:25 Eikä Hän anna niin kuin maailma antaa, vaan hänen
rauhansa hän antaa meidän sisimpäämme. Älä pelkää ihmisiä, vaan pelkää
Jumalaa!
Jumala on rakkaus ja
kaiken hän tekee iankaikkisuusnäkökulmasta ihmisen parasta ajatellen,
PELASTAAKSEEN IHMISEN KADOTUKSELTA.
”Minä opetan sinua ja
osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa: minä neuvon sinua, minun
silmäni sinua vartioitsee.”Ps.32:8 ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, joka
opetan sinulle, mikä hyödyllistä on, johdatan sinua sitä tietä, jota sinun
tulee käydä. Jospa ottaisit minun käskyistäni vaarin, niin olisi sinun
rauhasi niin kuin virta ja sinun vanhurskautesi niin kuin meren aallot.”
Jes48:17-18 Herra osoittaa meille tien joka meidän on valittava itse!
Siunaten; Ann-Mari